Piikatytöt ne vain uskalsivat mennä keväisen päivän lämpimään paisteeseenkin sinne toiselle puolelle katua... mikäpäs se niin häpeä heille, jos eivät olisikaan niin kovin hienoja -- Ja kerjäläispojatkin ne siellä päiväpaisteessa seinävarressa seisoskelivat ja nisu-pullaansa pureskelivat, jonka ainoalla viisipennisellään olivat ostaneet.
Olihan ne ihmiset talvipakkasillakin ulkona liikkuneet, mutta eroa siinä vain näytti olevan niiden nykyisessä liikkeessä... se näytti semmoiselta kuin muurahaisten kihinä pesänsä paljastuneella päälaella.
Mutta muutamia päiviä vain se päivä niin hempeästi hellitti... Matinpäivän kunniaksiko lienee hellittänyt vai ihmislasten mielihyväksi. -- Muutamana iltana alkoi taivaan täydeltä lunta tupruuttaa ja peitti paljastuneet katukäytävät ja muut. Pakkanenkin huomasi, että ei sitä niinikään ole naisekkaalle auringolle alttiiksi antauttava, ennen kun kunnialla viimeiseen vereen asti koettaa. Ja seuraavan aamun valetessa nähtiin, että pakkanen oli nietoksille ja huoneitten seiniin yöllä hopeaisia helmiään piristellyt ja kovasti nurkkia ryskytteli ja kipristeli kipeästi ihmislasten neniä, korvia ja koko näkötaulua. Kovin äreäksi se olikin äkäytynyt pienen tappion saatuaan, tarttui uudestaan ohjaksiin ja ei helpottanut, vaikka auringon säteet koettivat parastaan päiväsydämmen aikana, ihan seinävarressa katukäytävän reunalla ne saivat vain hieman Iumenrippeitä hiostumaan. Ja semmoista se oli sitten ihan Marianpäivään asti. Kahdet pyhät olivat Marianpäivän aikaan ja silloin pitkinä pyhinähän sen olisi luullut valonkuninkaan saavan talviset kahleet katkotuksi. Kyllähän se sunnuntaina, aattopäivänä koettikin päivä entistään ehommin heloittaa, mutta ei siitä lähtenyt sen enempää, päinvastoin pakkanen iltasella entistään kipakammin näpisteli suutuksissaan, ja vihasta vaaleana täytyi valon haltijan paeta metsän taakse muille maille valloituspuuhissa rynnistelemään. Verisiä kyyneliä se vuodatteli taivaan rannalle mennessään... niin verisiä, että koko taivaan ranta punaisenruskeaksi holvaantui ja sitten alkoi mustaksi hämärtyä, kun auringon kyyneleet maahan valahtelivat.
Mutta ihmislapsia kihisi katukäytävät ihan täyteläisenään ja sekaisin ne nyt pujottelivat herrat ja narrit, kun pahankurinen päivä ei ollut kenenkään muotoja mustuttamassa. Katulamppujen sytyttäjä hätäisenä juosta piipotteli viritellen omaa valoaan vaipuneen auringon sijaan... koetti jouduttaa tulia lyhtyihin, ennen kuin kovin ennättäisi pimetä.