Aaro jätätti isänsä ihan näkymättömiin ja joutui ensiksi kotiin. Äiti istui siellä villoja kartaten tuvan peräpenkillä ja oli "koko maailmaa" itsekseen hyräillyt. Oli jotain erinäistä Aarossa huomaavinaan ja sanoi ikään kuin leikillään:
-- Kauvan, -- ynähti Aaro pitkäveteisesti.
Äiti katsoi ikkunasta pihalle. Katsoi saunan eteen, katsoi tallin... katsoi pihan yli yleensä.
Aaro oli vähän aikaa ääneti, sitten sanoi hän harvasteeseen:
Äiti kyseli ja Aaro selitti asian juurta jaksain. Jo uskoi äitikin asian todeksi. Hänen kasvonsa rupesivat punettumaan ja näytti siltä, kun olisi pala hänen rintaansa juuttunut. Ensin hipasi hän salasin puolin silmäänsä huivin nurkalla, mutta sitten täytyi lähteä kiireesti ulos puikkimaan.
Tuokion perästä kun hän taas tuli tupaan, olivat hänen silmänsä punaiset ja vesikierteillä. Ääneti istui penkille ja hipasi taas huivin nurkalla silmäänsä...
-- Vai myötiin ruuna! Ja minä kun sitä syöttelin ja hyväilin kun lastani ikään... ja kun se oli vielä niin hyvä ja viisas, osasi ilmottaa kuin ihminen mielialansa... Itken pokuani ikäni aikani!
Ja kyyneleet ne taas tulvana herahtivat, isot lämpimät kyyneleet. Aaroa pyrki tuo itkeminen naurattamaan, vaikka ikäväksi se itsellekin yllätti... ei hän toki kuitenkaan noin vähämielinen...
-- Hupsu... nauroi Aaro äidille. Nauruun se jo rupesi äidinkin suuta vetämään ja hän pyhki silmistään pois viimesiä kyyneleitä... Taisi se sittenkin olla hupsua yhden hevosen tähden tuommonen, mutta kyllä se toisekseen semmonen eläin kannatti itkeäkin.
Tanukin tuli kotiin. Ei ollut ilonen miehen mieli, vihaisia katseita hän silmistään sirotteli. Rukkasensa pani naulaan ja turkki päällä penkille istahti.
Oltiin hetkinen ääneti, äiti uskalsi viimein arasti virkahtaa:
-- Niinpä meni, -- huoahti Tanu. Heitti vihasenlaisen silmäyksen Aaroon, oli ajatuksissaan hetken, mutta sitten nousi seisalleen ja käveli kiihkeästi lattialla edestakasin.
-- On sitä miehellä tuota miehuutta, -- alotti Tanu siinä kävellessään. -- Ensin niin varmasti esitti, ettei enää hintaa alenneta, mutta sitten alkaa kuitenkin helpotella... Ei se olisi ollut suuri koko vaatimuskaan.
-- Helpotittehan tuota itsekin, -- koetti Aaro puolustuksekseen vaikerrella.
Tanu painautui taas penkille istumaan ja oli hetken aikaa ajatuksissaan. Sitten hän äkkiä ylös kavahti, vilkasi äitiin ja sanoi lyhyesti: