Muuanna kelkkeänä kevätaamuna meni Kalle lahdelman takalolle kasken karsintaan. Aamiaisille asti hän huiskutteli puun oksia poikki kirveellään siellä keihkeällä rantaharjanteella, mutta sitten teki tulet ja katseli eväskonttinsa sisustaa. Syötyään istahti kivelle ja antoi katseen luisua ympäristön jokaiselle kulmalle... lahdelle päin sitten viimein unehtui tuijottamaan.
Jää lepäsi synkän puuheana lahdelmalla, mutta ihan pohjukassa puron suulla oli jo hiukan sulaa poretta, jossa kevätahava sai veden pinnan virivirtoina värähtelemään ja pirteät aaltoset yhä avarammalta jään reunaa murentelivat.
Lahden takaisella rinteellä viherti keväinen rukiin orahisto kotoisessa peltopalasessa. Kotiluvan katto sieltä kuvasti silmään ihan lumetonna ja kuivana ja puhdas oli vehreä petäjikkökin pellon aidan takana.
Kallen rinnassa puhalsi silloin niin huikaiseva innostuksen hengähdys, että hän tietämättään tahtomattaan koholle kimmahti. Vaistomaisesti tarttui hän kirveen ponteen ja ryhtyi työhön, mutta se oli nyt hänelle liijan verkkaisaa semmoinen... hän löi kuin vimmattu, kätten ja ruumiin jäntereet olivat ihan hullaantuneet ja mielin määrin ponnahtelivat ilman tahtomatta. Eikä kirveskään edes katsonut eteensä, tulta säihkyen vain kiviin tirskanteli.
Mutta sittenkään ei niin verkkaisat liikkeet voineet vaimentaa sisäistä raivostusta. Kädet paiskasivat kirveen olalle, kontti luiskahti harteille ja Kalle läksi...
Jalatkin olivat vimmassa, vai olisiko maankamara ollut niin joustava, että miestä koholle puusuutteli lahden pohjukan ympäri kotia kohden laukatessa. Se oli huimaa taivallusta, jolla Kalle yltyi matkaa katkasemaan... kintut vilkkaasti lavertelivat ja leivän kanturainen ja voivakkanen kontissa hätäytyneinä rumahtelivat.
Mutta lahden pohjukassa jalat rupesivat tyyntymään ja pää alkoi vaipua vasemman olkapään puolelle kallelleen. Alkoi ruveta mietityttämään, miksi hän oikeastaan oli lähtenyt ja jättänyt kasken karsimatta.
Niin äkkiä ja varmasti nytkähti esille se ajatus, että täytyi lausua oikein korvin kuultavaksi. Reimakasti astui Kalle kotiin ja ilmoitti asian äidille.
-- Noo-o, -- sanoi äiti, -- mistä se semmoinen puuska nyt juolahti? Jokos kaski tuli karsituksi?
-- Minä lähden tukin uittoon, vakuutti Kalle ikään kuin halveksien äitiä, joka tuli muistuttelemaan semmoisista vähäpätöisyyksistä, kun oli niin suuri asia kysymyksessä.